Olen lukenut sellaista kirjaa nuorten ja nuorten aikuisten masennuksesta. Sinänsä hyvä, mutta paljon siinä kirjassa oli myös omaan elämään liittyvää juttua. Siis motivaatiosta, siitä, kuinka motivaatiota pidetään yllä ja kuinka tärkeä motivaation tunne on pyrittäessä kohti jotain.
Tärkeää ei siis ole se, miten todellinen päämäärä on, vaan se, kuinka tavoitteisiin vaikuttaa ne pienet askeleet. Ei siis ne suuret unelmat, vaan ne pienet konkreettiset teot, joilla unelma saavutetaan. Oli kyse sitten päivittäisestä elämänstä tai fitnesskissan unelmasta.
Tärkeää motivaation kannalta on tunne. Siis tunne siitä, että minun valinnoilla on merkitystä, minun tekemiset vie minua kohti päämäärää ja että ympärillä olevat ihmiset ovat tukemassa minua niissä askeleissa, joita otan. Mä niin allekirjoitan tämän. Jos ajatellaan vaikka tavallista laihdutuskuuria tai elämäntapamuutosta, niin jossain vaiheessa ympärillä tulee kommentteja siitä, kuinka elämäntaparemonttia tekevä on jo "ihan sopiva". Kommentit tyyliin "älä enää yhtään laihduta", "kohtahan sie jo häviät, jos enemmän kutistus" jne. on omiaan horjuttamaan juuri näitä pienten askeleiden ottamista. Kommentit hämärtää myös sitä päämäärää, johon on menossa, kun ympäriltä tuleva viesti kertoo siitä, että "LOPETA! HYVÄ! IHMINEN! JO!". Miten pitää yllä motivaatiota ja kuvaa siitä tavoitteesta, kun ympäristön tuki on tämä? Miten löytää tasapaino sisäisen ja ulkoisen maailman kanssa?
Ja olen varma siitä, että jossain vaiheessa jokainen fitnesstyyppi, elämäntapojen remontoija, laihduttaja, kuntoilija, törmää kanssa ihmisten ihmetykseen siitä, että mihin sitä tähtää. Tarkoitan siis sitä päivittelyä niistä omista tavoitteista. Tämä on yksi syy sille, miksi en ole omalla naamallani julkaissut unelmaani. En ole jakanut blogiani facessa tai kertonut siitä suurimmalle osalle ihmisistä. Koska en halua, että minun tarvitsee selitellä yhtään enempää. Toki tuhkan seassa on timantteja, ihmisiä, jotka ymmärtävät, mutta enemmän on niitä, jotka kyseenalaistavat ja muka hyvällä arvostelevat. Se ei ehkä ole sitä, mikä auttaa jaksamaan (paitsi, kun iskee tautinen vitutus ja halu näyttää kaikille epäilijöille sen, mistä kana oikeesti pissii).
Rakas mieheni, E, on onneksi ymmärtänyt, miten paljon tämä projekti merkitsee minulle. Koen, että kaiken taistelun ja mökötyksen keskellä olemme lähetyneet tällä saralla jotenkin ja koen saavani tukea. Vaikken mä tuo treeniä kotiin (siis en kamalan usein ole poissa kotoa lasten ollessa hereillä, voidakseni treenata), mutta se, että asenne ja ilmapiiri on suvaitsevainen. Eilenkin, kun jotain touhusin, rakas E pyysi "näyttämään palan". Kyllähän se motivoi ja imartelee, että toinen kehuu ja pyytää saada nähdä sen, minkä takia olen hikoillut kolme kuukautta salilla.
Tässä on teillekin se pala :D
Ja kun tarkkaan kuvaa katsoo (hienot photoshop-taitoni on taas esissä :D), näkee reiden kaaren, joka ihan kuin olisi muhkeampi kuin viime kerralla tällaisessa samanlaisessa kuvassa. Siis lihakset.
No joo ehkä tämä motivaatiohöpötys riittää tältä kertaa.
Mikäs teitä motivoi ja mitkä on teidän askeleet kohti päämäärää?
<3
-Kaza